Kysyin kahdelta kuvitteelliselta henkilöltä mitä he näkevät tässä kuvassa. Heillä on erilainen maailmankuva ja todellisuuskäsitys

Katson miestä, joka katsoo auringonlaskua ja nauttii maisemasta. Hän tuntee lämmön kasvoillaan, näkee valon veden pinnalla ja ehkä ajattelee elettyä elämäänsä. Hän rakastaa, muistaa, iloitsee ja suree. Kaikki tämä on hänelle todellista.

Minun näkökulmastani tähän ei kuitenkaan tarvita yliluonnollista selitystä. Ihminen on osa luontoa. Hänen ruumiinsa koostuu samoista aineista kuin muukin maailmankaikkeus, ja hänen tietoisuutensa liittyy aivojen toimintaan. Ajatukset, muistot, tunteet ja kokemus omasta minuudesta syntyvät elävien aivojen toiminnasta.

Sitten kuva siirtyy miehen viimeisiin hetkiin. Hänen ruumiinsa on vanhentunut ja elintoiminnot ovat päättymässä. Lopulta sydän lakkaa lyömästä ja aivot lakkaavat toimimasta. Minulle tämä merkitsee ihmisen elämän päättymistä.

Kuvassa miehestä näyttää irtoavan jonkinlainen henki. En kuitenkaan näe sitä kuvauksena siitä, mitä kuolemassa todistettavasti tapahtuu. Näen sen vanhana vertauskuvana: tapana kuvata ajatusta siitä, että meissä olisi jotakin ruumiista erillistä, joka jatkaa olemassaoloaan kuoleman jälkeen.

En tiedä, mitä kuoleman jälkeen on siinä mielessä, että kukaan meistä ei voi tarkastella omaa kuolemaansa ulkopuolelta ja palata kertomaan siitä. Mutta en näe riittäviä perusteita olettaa, että persoonallinen tietoisuus jatkaisi elämäänsä ilman toimivaa kehoa ja aivoja.

Tämä ei kuitenkaan tee miehen elämästä merkityksetöntä. Päinvastoin juuri elämän rajallisuus voi tehdä siitä erityisen arvokkaan. Auringonlasku on kaunis juuri nyt. Läheinen ihminen on tärkeä juuri siksi, että yhteinen aika ei ole rajaton.

Kun mies kuolee, hänen vaikutuksensa maailmaan ei silti häviä hetkessä. Hän elää muiden ihmisten muistoissa, teoissa, joita hän teki, sanoissa, joita hän lausui, ja siinä, miten hänen elämänsä vaikutti toisten elämään.

Kun katson kuvaa kokonaisuutena, näen luonnollisen elämänkaaren: syntymän, tietoisuuden, kokemisen, vanhenemisen ja kuoleman. En näe kuolemaa porttina toiseen maailmaan vaan yksilöllisen elämän päätepisteenä.

Siksi kuvan ensimmäinen osa on minulle erityisen tärkeä. Mies katsoo auringonlaskua. Hän elää vielä. Hän kokee tämän hetken.

Juuri tässä on elämä.

Näen saman miehen katsomassa auringonlaskua, mutta näen hänen elämässään muutakin kuin biologisen tapahtuman. Näen ihmisen, joka on saanut elämän lahjaksi. Hän kykenee näkemään kauneuden, rakastamaan, ajattelemaan, muistamaan ja kysymään, miksi hän on olemassa.

Kun hän katsoo auringonlaskua, hän ei näe vain luonnonilmiötä. Hän katsoo maailmaa, jonka olemassaololla on Luoja. Auringon valo, maiseman kauneus ja ihmisen kyky kokea ne kuuluvat samaan todellisuuteen. Ihminen ei ole vain aineen järjestäytynyt muoto, vaan myös hengellinen olento.

Sitten näen miehen kuolinvuoteellaan. Hänen ruumiinsa voimat hiipuvat. Sydän pysähtyy ja aivojen toiminta lakkaa. Tässä suhteessa minä ja ateisti katsomme samaa tapahtumaa. Biologinen elämä päättyy.

Mutta tästä eteenpäin tulkintamme eroavat.

En ajattele, että ihmisen koko olemassaolo voidaan palauttaa hänen ruumiiseensa ja aivoihinsa. Uskon, että ihmisessä on hengellinen ulottuvuus, joka ei lakkaa olemasta ruumiin kuollessa. Siksi kuvassa ruumiista erkaneva henki ei ole minulle vain runollinen vertauskuva. Se kuvaa sitä, ettei kuolema ole ihmisen olemassaolon lopullinen päätepiste.

Kristittynä näen asian vielä täsmällisemmin. Ihmisen toivo ei perustu vain epämääräiseen ajatukseen kuolemattomasta hengestä, vaan Jumalaan. Sama Jumala, jolta elämä on saatu, on olemassa myös kuoleman tuolla puolen.

Kuolema on vakava mutta ei lopullinen tapahtuma.

Kun katson miehen elämää taaksepäin, kysyn myös, mihin hän käytti saamansa elämän. Rakastiko hän? Antoiko hän anteeksi? Auttoiko hän toisia? Etsikö hän totuutta? Tunsiko hän Jumalan? Elämä ei ole minulle pelkkä sattumanvarainen hetki, vaan osa suurempaa kertomusta.

En väitä, että voisin nähdä hengen lähtevän ruumiista samalla tavalla kuin näen sydämen sykkeen tai aivojen sähköisen toiminnan. Tässä kohdassa puhun uskosta ja maailmankuvasta, en luonnontieteellisestä havainnosta. Kaikki todellinen ei välttämättä ole fyysisillä mittalaitteilla havaittavissa.

Siksi kuvan viimeinen hetki merkitsee minulle jotakin aivan muuta kuin ateistille. Kun miehen silmät sulkeutuvat viimeisen kerran, en ajattele hänen tarinansa päättyvän siihen pisteeseen.

Näen siinä rajan.

Tällä puolella rajaa ovat fyysinen ruumis, aika, vanhuus ja kuolema. Toisella puolella on todellisuus, jota emme vielä näe.

Kun katson kuvaa kokonaisuutena, näen siis elämän matkan. Mies sai elämän, eli sen, katseli auringonlaskuja, rakasti ja tuli rakastetuksi. Lopulta hänen ruumiinsa kuoli.

Mutta minä en näe viimeisessä kuvassa vain sammumista.

Näen ihmisen astuvan toiseen ulottuvuuteen – ja uskon, että siellä häntä ei odota tyhjyys vaan Jumala, josta kaikki elämä on lähtöisin.

Kumman katsojan näkökulmaan sinä samaistut paremmin?

Kumpikaan ei kiistä, että mies kuolee. Ero syntyy siitä, mitä kuoleman ajatellaan merkitsevän. Mihin tuo ero lopulta perustuu? Millainen maailmankuva ihmisellä on, jos hän kokee, että kuoleman jälkeen ei olisi vastuussa mistään. Edistää tuo ajatus vastuuttomuutta? Jne. Ajatuksia aiheesta voisi olla enemmänkin. Elämän ihmeen edessä ateistikin on uskovainen.